Hyrvälän ja Kouvalan seudut ovat olleet asuttuina ilmeisesti jo kivikaudella joko pysyvästi tai eränkäyntiin liittyen. Seudulla on kivikautisia asuinpaikkoja vuonna 2008 tehdyn arkeologisen inventoinnin mukaan muun muassa Härkälänmäessä. Pääpiirteissään Hyrvälän kylämaisema on 1800-luvun alun mukainen. Hyrvälän kylässä oli keskiajalla ainakin kolme taloa, koska kolmen isännän nimet löytyvät 1470-luvulla pidettyjen käräjien pöytäkirjoista. Talojen isännät hoitivat lautamiehen tehtävää vuorotellen. Käräjillä oli monta tehtävää, niitä ei pidetty pelkästään oikeustoimia varten. Niissä hoidettiin myös pitäjän hallinto ja käräjät olivat talonpojille tärkeä paikka saada omiakin asioitaan esille. Käräjät kutsui koolle pitäjän merkittävistä talonpojista valittu nimismies, joka vastasi myös yleisestä järjestyksestä. Vuoden 1540 maakirjoihin on kirjattu kuusi taloa, ja samat talot löytyvät myös kolme sataa vuotta myöhemmin laaditulta kartalta. Kaikki kylän keskuksen talotontit ovat nykyisten tilakeskusten alla eli kylätontti joen luoteisrannalla on edelleen asuttu. Ympäröiviltä pelloilta ei ole löydetty merkkejä talonpaikoista. Perimätiedon mukaan myllynpaikka oli kylätontista lähteen. Tiedetään, että Hyrvälän kylä paloi vuonna 1576 ja kylän talot olivat pitkään autioina. Talon autioituminen ei tarkoittanut, että siellä ei olisi asuttu tai että sitä ei olisi viljelty, vaan sitä, että se ei pystynyt maksamaan veroja. Vuosisadan lopulla kaksi taloista kuningas Juhana III läänitti venäläisille Tattianin pajariveljeksille kiitoksena loikkaamisesta Venäjän palveluksesta Ruotsin palvelukseen. Yleinen käytäntö oli, että hallitsijat palkitsivat varsinkin aatelistoon kuuluvia läänittämällä heille tiloja tai kokonaisia kyliä, joista nämä sitten keräsivät verot itselleen. Seuraavan vuosisadan alussa taloista tehtiin Hyrvälässäkin sotilasvirkataloja. Ne olivat sotaväkeen kuuluville ikään kuin palkkaa ja niitä voitiin viljellä itse tai palkata tilanhoitaja.

Jussilan sotilasvirkatalon vanhimmat osat ovat 1700-luvulta ja taloa on täydennetty aikojen kuluessa moneen kertaan. Tupalan tilaa on viljellyt sama suku vuodesta 1639 ja se on lunastettu perintötilaksi 1860-luvulla. Perinteiseen tapaan päärakennuksen vanhin osa on Tupalassakin säilytetty, vaikka nykyinen ulkoasu on 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Talouskeskuksen vanhin rakennus on ilmeisesti maitokamari 1700-luvulta, jossa on pidetty aikanaan kiertokoulua. Isojako suoritettiin Hyrvälän-Nihattulan jakokunnassa vuosina 1807-1814 ja sen täydennys niin sanottu uusjako 1912. Sarkajaon kapeista vuorotellen sijainneista talojen peltokaistaleista siirryttiin laajempiin yhden tilan pelto-alueisiin ja kylän yhteiset metsät jaettiin. Uusjako lopullisesti pakotti talot siirtämään rakennuksensa pois kyläkeskuksista omien peltojensa läheisyyteen. Näillä jakotoimituksilla on ollut ratkaisevan merkittävä vaikutus siihen, miltä maaseudun vanhat kylät näyttävät tänä päivänä. Hyrvälän kylätontin molemmin puolin on Alajoessa pienet kosket, joissa tiedetään olleen myllyt. Myllyt olivat tavallisesti kylän yhteisessä käytössä, suurissa myllyissä oli myllärikin, mutta pienissä kylämyllyissä jauhettiin jauhot itse. Osakkuuden sai omistustensa eli manttaalien määrän mukaan, mutta joissakin tapauksissa myllylahkoon pääsi tuomalla hirsiä ja muuta myllyn rakentamiseen ja korjaamiseen tarvittavaa tavaraa. Myllyistä ei ole jäänyt maastoon mitään jälkiä.

Kouvalan kylää voi pitää hyvänä esimerkkinä hämäläisen maaseutumaiseman muotoutumisesta. Muinaisen Alajärven pohjoisosan rannoilta on löydetty kivikautisia asuinpaikkoja ja niihin liittyneitä metsäraivioita. Noin 2000 eaa. jälkeen maisemaa alkoivat hallita kuusimetsät jalojen lehtipuiden sijaan. Alueella oli todennäköisesti pieniä kaskia jokivarsissa ja raivioita kivikauden lopulta alkaen. Raiviot olivat vaatimattomia viljelypalstoja, joilta oli raivattu puita ja pensaikkoa pois. Kasket olivat paljon tuottavampia alueita, joilta kaadetut puut oli poltettu ja näin tuhka toimi tehokkaana lannoitteena viljanviljelyssä

Myöhemmin 1300-luvun lopulla tai 1400-luvun alussa alue asutettiin pysyvästi. Talojen ja kylien sijoittumiseen vaikutti viljelyyn sopiva maaperä ja koskipaikat. Keskiajalta on tietoja kahdesta talosta, 1540-luvulla kolmesta talosta ja sama tilanne jatkui aina 1700-luvun lopulle.

Metsien käyttö alkoi olla aikalaisten mielestä vähän liian voimallista jo 1600-luvulla ja käräjiä käytiin, kun polttopuuta oli otettu toisen kylän metsistä. Metsät olivat pääsääntöisesti kylien yhteiskäytössä. Kaskenpoltto jatkui edelleen 1700-luvulla, lisäksi poltto- ja rakennuspuita tarvittiin paljon. Vähitellen alettiin kiinnittää huomiota myös metsien hoitamiseen. Metsille tuli aivan uudenlaista arvoa, kun saha- ja selluteollisuus alkoi laajeta.

Nykyinen maisema on seudun vanhojen kylien kohdalla varsin samanlainen kuin 1800-luvun alussa. Uusi rakentaminen on pääosin sijoittunut vanhan viljelymaiseman ulkopuolelle. Pelto- ja niittyalaa on Kouvalan seudulla raivattu lisää uusille paikoille. Samaan aikaan vanhoja peltoja on metsitetty, koska ne eivät sovellu nykyisille maatalouskoneille.

Kouvalan seudun kylistä yhden talon kylä Kivijoki nuorin. Talon historia on tyypillinen esimerkki hämäläisen talon vaiheista. Ensimmäinen maininta on maakirjassa vuodelta 1570, sitten se mainitaan asiakirjoissa Lahisten kartanon torppana 1600-luvulla. Vuodelta 1713 löytyy asiakirjatieto siitä, että venäläiset hävittivät talon Isonvihan aikana ja se jäi autioksi eli ei pystynyt maksamaan verojaan. Suuri Pohjan sota 1700-luvun alussa oli Ruotsille tappiollinen ja se johti Isonvihan aikaan, ja Suomi joutui Venäjän ylivaltaan. Hämeessäkin se merkitsi monien talojen hävittämistä. Isojaon loppuunsaattamisen aikana 1800-luvun puolessa välissä Kiviojan talo oli jakaantunut kahdeksi taloksi.

Katinalan-Nummen-Kouvolan ja Kivijoen jakokunnassa isojako suoritettiin vuosien 1763-1853 aikana ja täydennys eli uusjako vuonna 1894. Isojaon tarkoitus oli siirtyä sarkajaon kapeista talojen vuorotellen sijainneista peltokaistaleista laajempiin kunkin tilan yhtenäisiin pelto-alueisiin ja samalla kylän yhteismetsät jaettiin talojen kesken. Uusjako lopullisesti pakotti talot siirtämään rakennuksensa pois kyläkeskuksista omien peltojen läheisyyteen. Kivijoen kaksi taloa ovat aivan Härkätien varressa. Maisema on lähes täysin 1800-luvun puolivälin viljelymaiseman kaltainen ja tielinjauksetkin ovat ennallaan.

Uotila eli Inkala on alun perin ollut Katinalan rälssisäterin osa ja se on mainittu jo vuoden 1539 maakirjassa. Talon vanha sijaintipaikka näkyy vuoden 1799 Kuninkaankartasta ja 1800-luvun alkupuolella se siirrettiin nykyiselle paikalleen Alajärven rantaan. Nyt Inkalan kartano on monipuolinen maaseutumatkailu- ja vierailukohde sekä kokouspaikka.

Hattulassa sijaitsevan Parolannummen alueella sijainnut Vähä-Luolaja on yksi Hattulan vanhimmista kylistä, josta ensimmäiset arkistomerkinnät löytyvät vuodelta 1329. Parolannummi on nimetty valtakunnallisesti arvokkaaksi alueeksi.

Parolannummen sotilasperinteet ulottuvat Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan aikoihin, jolloin Hämeen linnan laitumet sijaitsivat Nummenkylän alueella. Alueelle koottiin seudun jalkaväkimiehet ja hakkapeliitat 30-vuotisen sodan aikana, joka oli alkanut Euroopassa jo vuonna 1618. Ruotsi tuli mukaan vuonna 1630 ja niin myös suomalaiset joutuivat sotatoimiin. Suomalaiset saivat Saksanmaalla taistellessaan nimityksen hakkapeliitat taisteluhuudostaan: ”Hakkaa päälle!”

Suuren Pohjan sodan (1700-1721) koottiin jälleen sotaväki Parolannummelle. Ruotsi hävisi sodan vastustajilleen, joihin kuuluivat Venäjä, Saksi, Tanska ja Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Parolannummesta tuli sotaväen pysyvä harjoituskenttä vuodesta 1777 alkaen.

Parolannummi oli merkittävimpiä sotaväen alueita Suomessa ja siellä vierailivat myös valtakunnan päämiehet. Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili leirillä kolme kertaa 1700-luvulla ja kuningas Kustaa IV Adolf kerran. Kun Suomi oli siirretty Venäjän vallan alle, Parolannummella kävi keisari Aleksanteri I kerran ja Aleksanteri II kahdesti.

Erityinen tapaus oli vuoden 1863 kesäleirillä tapahtunut kohtaaminen keisari Aleksanteri II:n ja senaattori J.W. Snellmanin välillä. Tapaamisen seurauksena keisari allekirjoitti 1.8.1863 julkaistun asetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa. Tapauksen kunniaksi paikalle pystytettiin vuonna 1868 ruotsalaisen kuvanveistäjän Andreas Fornanderin muovailema pronssileijona.

Parolannummella jatkui leiritoiminta edelleen Suomen itsenäisyyden ajan alkupuolella. Sotien aikana leirialueesta rakennettiin pysyvä majoitus- ja harjoitusalue. Sinne sijoitettiin muun muassa lentolaivue. Jatkosodan loppuvaiheessa rakennuksia oli jo lähes sata. Vuoden 1944 lopulla parakkeihin sijoitettiin Panssaripataljoona ja seuraavana vuonna merivoimien keskusvarikko.

Parolannummella toimii vuonna 1942 perustetun Panssariprikaatin lisäksi Länsi-Suomen sotilasläänin alainen Kanta-Hämeen aluetoimisto sekä vuodesta 1993 Panssarivarikko eli nykyinen Millog Oy, joka maa- ja merivoimien välineiden ja materiaalien kunnossapitoon erikoistunut yritys.

Parolan kehittäminen kasarmiksi käynnistyi lopullisesti 1940-luvun lopulla, jolloin alueelle rakennettiin puisia asuin- ja miehistörakennuksia, joista on jäljellä kaksi upseeristolle rakennettua hirsistä asuinrakennusta. Vuonna 1951 alettiin rakentaa uusia kasarmeja puolustusministeriön piirustusten mukaan. Rakentaminen on jatkunut tasaisesti ja viimeisimpänä valmistui kasarmialueen keskellä sijaitseva arkkitehti Osmo Lapon suunnittelema sotilaskoti 1 vuodelta 1988.

Sotilaskodilla eli sotkulla on oma leipomo, jonka tunnetuin tuote edelleen on munkki. Jokaisella leipomon omaavalla sotilaskotiyhdistyksellä on oma munkkireseptinsä eikä niitä paljasteta. Parolannummella on kaksi sotilaskotia, joista vastaa vuonna 1918 perustettu Hämeenlinnan Sotilaskotiyhdistys.

Alueen pohjoispuolella sijaitseva Panssarimuseo on avattu vuonna 1961. Vanhan ns. piilopirtin viereen kohosi uusi museorakennus vuonna 1987.

Vuohiniementie alkaa Myllykylän kosken kohdalta ja tien puolessa välissä on Vuohiniemen kylänraitti. Kylä on ollut olemassa keskiajalla ja vanhimmat talot ovat Paasia ja Paavola. Luurilan talon mailta on tosin löydetty rautakautinen niin sanottu Luurilan lintu, mutta ei juuri muita esihistoriallisia jäänteitä.

Vuohiniemi on kylänä mainittu ensi kerran asiakirjoissa vuonna 1506, jolloin Kulsialan käräjillä oli lautamiehenä Olavi Antinpoika Paasia. Asia on koskenut kylän kahden talon, Paasian ja Paavolan välistä jakoa. Vuonna 1508 Kulsialan käräjillä puitiin jälleen näiden kahden talonisännän välisiä erimielisyyksiä.

Paasian tilan ensimmäinen isäntä Olavi Kaupinpoika Paasia mainitaan asiakirjoissa vuodelta 1473, toisena yllä mainittu Olavi Antinpoika Paasia vuonna 1506 ja kolmantena majatalonpitäjä Kauppi Torinpoika vuosina 1508-1510. Paasia oli talonpoikainen verotalo 1580-luvulle saakka, jolloin se läänitettiin ratsumies Jaakko Antinpojalle ratsupalvelusta vastaan. Paasia oli ratsutilana vuosina 1617-1670, minkä jälkeen siitä tehtiin komppanian sepän palkkatila.

Paavolan tila oli myös talonpoikaisomistuksessa 1550-luvulta 1650-luvulle asti, jolloin se lahjoitettiin ratsumestari Matias Eerikinpoika Silverharneskin rälssiksi. Talo oli pitkään autiona 1670-luvulla ja sitä viljelivät lopulta sotilaat. Paavola määrättiin 1690-luvulla Paavola Nihattulan Torkkolan ratsutilan augmentiksi. Kylä-Paavolan hirsinen päärakennus on rakennettu 1850-luvulla ja sen punatiilinen karjarakennus on vuodelta 1938.

Ruotsin kuningatar Kristiina jakoi varsin avokätisesti aatelisarvoja kolmikymmenvuotisessa sodassa armeijan palveluksessa ansioituneille sotilaille. Ratsumestari Matias Silverharnesk sai nimensä aateloinnin yhteydessä, hän oli kotoisin Hattulan Nihattulasta. Käytäntö oli, että aatelisarvon lisäksi asianomainen sai kruunun maita ja omalle tilalleen verovapauden. Näitä tiloja nimitettiin rälssitiloiksi.

Vuohiniemen kyläraitin varrella on muistona entisestä talonpoikaiskylästä vanha harmaahirsinen luhtiaitta ja kaksi hirsipintaista ulkorakennusta. Kylänraitin varrella on peltoa, muutama ympärivuotinen asuinrakennus ja muutama kesäasunto, kuten monissa hiljentyneissä maalaiskylissä.

Vuohiniemen koulu rakennettiin Renkajärven länsirannalle Luurilan talon maille vuonna 1913 ja se toimi vuoteen 1973, jolloin se liitettiin toiseen piiriin.

Vuohiniemessä vaikutti 1900-luvun alussa voimakkaasti evankelinen herätysliike ja sille rakennettiin rukoushuone hirrestä kyläläisten talkootyönä vuonna 1937. Renkajärven rannalla kesiään viettänyt taiteilija Arthur Heickell lahjoitti rukoushuoneeseen alttaritaulun. Luterilainen Evankeliumiyhdistys omistaa rakennuksen ja siellä järjestetään jumalanpalveluksia tai messuja suurimpina kirkollisina juhlapyhinä.

Räyskälän kylän asuttaminen on ilmeisesti tapahtunut 1300-luvulla. Vuoden 1539 hopeaveroluettelon mukaan Räyskälässä oli kolme kantatilaa Mattila, Pietilä ja Kyttälä-Kourla. Vuonna 1549 merkittiin kirjoihin vielä Jussila.

Räyskälä on aina ollut Lopen pienimpiä kyliä. Vuonna 1870 asukkaita oli 95, vuonna 1950 vakituisia asukkaita 205 ja vuonna 1999 vain 60 henkilöä. Metsäyhtiöt omistivat 1900-luvun alussa kylän kaikki tilat lukuun ottamatta Pyhälammin tilaa. Välillä omistajana oli kamariherra Linder sekä Rautatieosakeyhtiö.

Kamariherra Hjalmar Linder oli yksi Suomen rikkaimmista ihmisistä. Hän omisti useita kartanoita, muun muassa Kytäjän kartanon, perusti Lohjan selluloosatehtaan ja sahoja, rakennutti rautateitä, osti Högforsin tehtaat Karkkilasta, oli muutaman vuoden 1800-luvun lopulla naimisissa Suomen entisen presidentin marsalkka Mannerheimin sisaren Sophien kanssa ja vuoden 1917 aikoihin hänellä oli 5000 työntekijää ja maa 64 000 hehtaaria. Räyskälässä hän tuskin koskaan kävi, se oli vain osa omistuksia.

Räyskälästä löytyy Poronpolku, jonka juuret ulottuvat vuoteen 1965, jolloin agrologi Jaakko Estolan toimesta Lopelle hankittiin Sallasta kymmenen poroa koeruokintaan. Porotarha sijaitsi Tevännön kylän mailla Poronpolun varrella, jolloin reitin kiertäjillä oli mahdollisuus tutustua eläimiin. Porot lähtivät Lopelta vuonna 1974, mutta polku jäi edelleen kulkijoiden käyttöön.

Räyskälän ilmailukeskus

Ilmavoimat rakennutti välirauhan aikana vuonna 1940 Räyskälän nummelle lentokentän ilmavoimien varalaskupaikaksi, mutta sille ei kuitenkaan sota-aikana ollut tarvetta. Se metsittyi käyttämättömänä. Hämeenlinnan Ilmailukerho joutui etsimään korvaavan harrastuspaikan Parolan lentopaikalle ja päätyi aloittamaan Räyskälän kentän raivaamisen ja laajentamisen. Mukana olivat myös paikalliset asukkaat ja muut ilmailukerhot.

Virallinen ensilento lennettiin 15.5.1963. Ensimmäiset purjelentokilpailut pidettiin juhannusviikolla jo samana kesänä. Kisojen nimi oli silloin Ensimmäiset Räyskälän Kisat, mutta nykyisin kilpailu tunnetaan nimellä Jannen Kisat. Räyskälässä on järjestetty myös useita kansainvälisen tason kilpailuja.

Myöhemmin useat ilmailukerhot ja monet ilmailijat löysivät Räyskälään. Räyskälän Ilmailukeskuksesta on tullut Suomen ja Pohjoismaiden vilkkain harrasteilmailupaikka, jossa on edustettuna useita eri ilmailulajeja. Suosituimmat lajit ovat purjelento ja laskuvarjohyppy. Näiden lisäksi kentällä ilmailee ultra- ja moottorilentäjiä, lennokkiharrastajia sekä riippu- ja varjoliitäjiä. Ilmailukeskus toimii myös merkittävänä koulutuspaikkana.

Kenttä on nykyään maakunnan kulontorjuntakeskus, pelastuslentokeskus, purje- ja moottorilentokeskus sekä laskuvarjohypyn koulutuspaikka.

Salon kylän seutu on Lopen vanhimpia pysyvän asutuksen alueita ja se on kunnan suurin kylä. Vanhasta asutuksesta kertoo Salon kartanon mailta löydetty rautakautinen polttokalmisto. Polttokenttäkalmisto on Suomessa ja Virossa käytetty rautakautinen hautaustapa, joka yleistyi erityisesti 600–700-luvuilla. Kalmistossa tuhkatut vainajien ja hauta-antimien jäännökset ripoteltiin kivien väliin sekaisin muiden hautausten kanssa. Kiviä on myös saatettu kasata hautausten päälle.

Kuningatar Kristiina lahjoitti Salon kartanon Helsingin kaupungin pormestarille Lårens Håkanssonille 1650-luvulla. Myöhemmin tilasta tehtiin säteriratsutila ja 1860-luvulla siitä erotettiin Salmion ja Leppäniemen kartanot. Salon kartanoa on pidetty myös kalastuskartanona, koska maatalouden lisäksi myös kalastuksella oli suuri merkitys.

Tarina kertoo, että kartanon päärakennuksessa asuu hyvä haltija, Sinisessä salissa asuva puolimetrinen ukko, jota ei ole enää pitkään aikaan kukaan nähnyt. Tarinan mukaan on henkilöitä, jotka tietävät asiasta enemmän, mutta heitä sitoo ankara ristinvala. Valalla suljettiin palvelusväen suut ja estettiin heitä levittämästä kartanon asioita.

Salon kartanon omistaja lippujunkkari A.F.Sohlman aloitti vuonna 1849 kankiraudan valmistuksen järvimalmista, ja seuraavana vuonna valmistui Rautakosken varrelle rautaruukki. Järvimalmista poltettiin kuumassa uunissa, masuunissa, sulaa rautaa, jota voitiin valaa muottiin ja josta taottiin monenlaisia esineitä. Raudasta valmistettiin kirveitä, patoja, nauloja, kuokkia, talikoita, vasaroita ja lehmien kytkyitä. Vuonna 1851 tehdasta laajennettiin öljynpuristamolla sekä tärpätti- ja tervatehtaalla. Tehtaan toiminta lopetettiin 1900-luvun alussa. Vanha rautateollisuus on jättänyt jälkensä Rautakosken ympäristöön, alueella on sysimiilujen ja tervahautojen jäännöksiä.

Salonkylän erityisiin nähtävyyksiin kuuluu Marsalkka Mannerheimin maja. Mannerheim toimi Suomen armeijan ylipäällikkönä toisen maailmansodan aikana ja sodan jälkeen hänet valittiin Suomen presidentiksi. Hän sai vuonna 1942 Rukajärven suunnan rintamamiehiltä 75-vuotislahjakseen pyöröhirrestä veistetyt metsästysmajan, kalamajan ja saunan. Vuonna 1944 Karjalan Lieksanjärven rannalla sijainneet majarakennukset purettiin ja pystytettiin uudestaan Lopen Punelian järven rannalle. Marskin maja on ollut vuodesta 1959 matkailunähtävyytenä. Sen läheisyyteen avattiin vuonna 1992 kenttävartiomuseo Sisu majan rakentajien kunniaksi.

Salonkylän fb-sivuilla kuvataan kylää seuraavasti: ”Salonkylässä ovat kaikki:178 asukasta; runsaasti kesäasukkaita; Marskin maja; Rautakosken ruukki; Riihisalo; Poronpolku; Hämeen kulttuurimaisemat; Kivi- ja pronssiaika; Linderin kanava; enduro, kartanoputiikki, kotieläintilat…”

Tervalammin talo Lopella on Vojakkalan kylän Sokalan talon uudistila. Tervalammin talo on ollut eräs käytetyimmistä pysähdyspaikoista Hämeen Härkätiellä. Talossa on mahdollisesti ollut kievari.

Forssa-yhtiön perustaja Axel Wilhelm Wahren osti Tervalammin talon metsätilaksi ja karjan kasvattamista varten. Hän rakennutti pihalle navetan. Vaikka Wahrenin merkittävin toiminta oli Forssa-yhtiön perustaminen vuonna 1847 ja kokonaisen tekstiilitehdasyhdyskunnan luominen, hän oli kiinnostunut myös maa- ja metsätaloudesta. Yhtiöön hankittiin metsää ja peltoalueita eri puolilta Lounais-Hämettä ja tietysti myös Härkätien varresta.

Tervalammilla oli Forssa-yhtiön aikana etumiehenä Aukusti Silen. Hän asui vaimonsa kanssa kansalaissodan aikaan Tervalammin talossa. Sodan loppuvaiheissa tuhansia punaisia pakeni perheineen Hämeen Härkätietä pitkin Forssan suunnasta kohti Lahtea, päämääränään Venäjä. Öiksi joukot majoittuivat tien varrella oleviin taloihin.

Tervalammin taloon majoittui 26.4.1918 joukko punaisia johtajanaan Mustalais-Svanteksi kutsuttu mies. Valkoisten kapteeni Lyytisen johtama osasto sai tietää heidän olinpaikkansa ja muodosti pimeyden turvin talon ympärille ketjun. Aamuyöllä alkoi tunnin kestävä tulitus, jonka aikana Silenin pariskunta oli piilossa talon kellarissa. Taistelun aikana alkoivat punaiset paeta Pääjärven suunnassa olevan suon yli turvaan. Tulituksessa kaatui sekä punaisia että valkoisia; pihalle ja talon ympäristöön jäi noin 30 kaatunutta. Kaatuneista punaisista jäi paikalle seitsemän, jotka haudattiin Hautanummin mäkeen, 400 m talosta länteen. Aukusti Silen oli yhtiön määräyksestä hautaamassa kuolleita punaisia.

Vuonna 1947 Vojakkalan Työväenyhdistyksen toimesta paikalle pystytettiin patsas, jossa on vuosiluku 1918. Taistelussa kuolleet hevoset haudattiin neljään eri hautaan, useat Tervalammin talon navetan taakse. Näkyvissä ovat vieläkin painaumat hautojen kohdalla, luodinjäljet talon seinässä ja navetan kivijalassa.

Talon ostivat vuonna 1924 Lyyli ja Jalo Mäkelä. Heidän perheeseensä kuuluivat myös Olavi ja Kerttu sekä pikkuveli Eino. Hän osti myöhemmin talon sisaruksiltaan ja perusti perheen Aili Silenin kanssa 1957. Eino ajoi taksia 65-vuotiaaksi asti ja soitti haitaria maataloustöiden lisäksi. Pienviljelijän emäntänä Aili Mäkelä harrasti öljyvärimaalausta. Ailin kuoltua maataloustoiminta loppui. Uusi vaihe toi Härkätien varrelle Tervalammin teatteritraktorin 1999-2014.

Tervalammin kohdalla kulkivat ja pysähtelivät linja-autot 1920-luvun lopulta lähtien. Ensimmäiset autot olivat ns. sekajunia, joissa hytin takana oli kuormalava ja lavalla penkit. Aikataulut olivat leppoisia. Tervalammin lapset keräsivät kesällä mansikoita ja myivät niitä linja-auton matkustajille, kun kuljettajat ystävällisesti pysäyttivät sen verran, että kauppaa ehdittiin käydä.

Tervalammille saatiin puhelin vuonna 1926 ja sen kunniaksi – ja rahan hankkimiseksi – puhelinyhtiö järjesti iltamat eli Tervalammin messut. Väkeä tuli paljon, vieraampaakin joukkoa, koska lähellä rakennettiin Imatran voimalinjaa. Viinaakin ja niin illan mittaan rakennusmiesten ja paikallisten miesten välille tuli tappelu. Räyskälän poliisikaan ei saanut miehiä rauhoittumaan ja niin kutsuttiin paikalle voimalinjan rakennusmestari. Hän sai miehet hiljaisiksi ilmoittamalla, että tappeluun osallistuneet saavat seuraavana päivänä lopputilin. Ja näin myös tapahtui.

Vojakkala on Lopen vanhimpia kyliä. Se on asutettu jo 1200-luvun alkuun mennessä. Kylän kantatilat sijaitsevat lähellä toisiaan kylän keskustassa. Kylää ja kyläpeltoja rajaavat etelässä Kaartjärvi ja muualla metsäalue.

Kallelan päärakennus edustaa harvinaisempaa kaksikerroksista tyyppiä. Kallela toimi kestikievarina 1800-luvun lopulla. Kylän aitoista vanhin on Kallelan aitta vuodelta 1748.Lukanan ja Siukolan pitkät päärakennukset ovat hyvin säilyneitä 1800-luvun rakennuksia. Seppälän torpan hirsirakennukset puolestaan kertovat 1800-luvun torppariajasta. Vojakkala kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin.

Vojakkalassa sijaitsi yksi Härkätien kestikievareista Kallelan talossa. Kievarit tarvittiin tien käyttäjien yöpymis-, levähdys- ja ruokailupaikoiksi sekä hevosten vaihtoa sekä vankikuljetuksia varten. Kievareilla oli oikeus viinanpolttoon ja -myyntiin 20 km:n säteellä. Talolliset puolestaan olivat velvollisia antamaan hevosia ja hevosmiehiä hollikyytejä varten, joihin kruunun virkamiehillä oli oikeus matkustaessaan virka-asioissa.

Kauppiaat kuljettivat tietä pitkin sisämaahan mm. aseita, koruja, tekstiilejä, suolasilakkaa, mausteita ja suolaa. Vientiin ja kruunun tarpeisiin he ostivat tervaa, viljaa, nautoja, pellavia, kudonnaisia, voita ja turkiksia. Kirkkojen lähellä järjestettiin markkinoita. Lopen vanha kirkko on ollut yksi Härkätien vaikutuspiirin kirkoista.

Tämän päivän Vojakkalaa kuvaa hyvin esimerkiksi se, että kylätoimikunta perustettiin ensimmäisten joukossa Lopella maaliskuussa 1980. Vojakkala valittiinkin Kanta-Hämeen toimeliaimmaksi kyläksi vuonna 1996. Toisaalta Vojakkalan koulun lakkautus vuonna 2010 oli isku kylälle ja sen monille toiminnoille. Koulun myötä päättyi ryhmäperhepäivähoito ja kyläläiset menettivät talviajan harrastus- ja kokoontumistilansa.

Vojakkalassa on onneksi kyläyhdistys ja urheiluseura Vojakkalan Valpas ry, joka on toiminut vuodesta 1948 lähtien. Ne ovat yhdessä pitäneet kylää elävänä ja järjestäneet talkoita vuosikymmenten aikana: postille tiloja, omakotitaloa lapsiperheelle ja kylähistoriikkia kaikille.

Laajemmin tunnettua toimintaa on Vojakkalan lavan tanssien järjestäminen kesäkaudella. Lavatanssia elävän musiikin tahdittamana ei enää kuulla ihan joka kylässä eikä pitäjässä. Vojakkalan lavalla voi osallistua myös lavikseen, joka on herättänyt kiinnostusta tanssimusiikin ja liikunnan ystävissä ja ilman paria. Lisäksi lavan viereen on saatu yleiseen käyttöön tarkoitettu kuntoilulaite.

Muurilan ohella Hämeen Härkätien varrella sijaitseva Kuittilan kylässä on ollut Rengon vanhinta asutusta, mahdollisesti jo rautakauden lopulla. Rengosta on löydetty yhteensä yksitoista keskiaikaista kylänpaikkaa, joista yksi on Kuittilassa. Kaikki nämä paikat ovat edelleen kokonaan tai ainakin osittain rakennettuja.

Kyläkeskuksen talot Eskola, Latvala ja Ali-Paavola sijaitsevat tiiviinä rivinä ja Härkätie kulkee niiden vieressä tyypillisenä kylänraittina. Talot rakennettiin ennen isojakoa lähelle toisiaan ja ympärillä olivat sarkajakoiset pellot. Jokainen peltoalue oli jaettu kapeisiin sarkoihin, niin että kylän taloilla oli kullakin vuorotellen oma sarkansa. Se vaati kylänväeltä yhteisiä toimia viljelyssä eikä ollut aina helppoa saada kaikkia samaan aikaan pelloille.

Kuittilassa oli myös kestikievari ja siihen kuuluvat hollitallit. Turusta Hämeenlinnaan matkaaville se oli viimeinen majatalo Härkätien varressa ennen kaupunkiin saapumista. Hollikyytien järjestäminen oli talonpojille rasite, sillä kruunun virkamiesten kuului saada kyyditys, mutta heidän ei tarvinnut maksaa siitä. Asiaa korjattiin 1600-luvun puolimaissa, kyydeistä tuli maksullisia, mutta vastaavasti kruunu määräsi talonpojille uuden veron, kyytirahan.

Yläjärven ja Alajärven välissä on Renkajoessa Kuittilankoski, jossa oli talojen yhteinen lahkomylly ja saha. Lahkon osakkaita olivat kylän kantatilat, mutta osakkuuden saattoi saada myös tuomalla myllyn rakentamiseen tarvittavia hirsiä tai muita tarvikkeita. Suurissa myllyissä saattoi olla oma myllärikin, mutta usein isännät hoitivat jauhatukset ja sahaukset itse. Nyt Kuittilankoskella on kota, jonka voi vuokrata käyttöönsä Kuittilan osakaskunnalta.

Vedet olivat muutenkin tärkeitä. Järvien jäädyttyä Härkätienkin kulkijat oikaisivat järven poikki. Joet ja järvet olivat tietysti tärkeitä kalastukselle, mutta myös tukkien saaminen metsästä käyttöön vaati uittoväylää. Renkajoessakin aloitettiin aina keväisin tukkien uittaminen sahoille ja tehtaisiin. Se vaati monta uittomiestä, koska joki on mutkainen ja kapea ja kulkee pitkän metsätaipaleen halki. Uittajista monet tulivat joka kevät uitolle ja heidät tunnettiin lähinnä lempinimillään: Härmän jätkä, Limingan niittäjä, Tampereen ykkönen ja Tampereen kakkonen, Hauhon tyvi ja Sapliini, joka oli tumma mies. Uittomiehet saattoivat ostaa kaupasta halpaa Amerikan läskiä ja taloista reikäleivän ja maitoa, sitten istuivat talojen pihoille syömään.

Kerrotaan, että ennen sotia kuittilalaiset urheilivat Härkätiellä. Liikenne oli vielä vähäistä ja se mahdollisti kuulantyönnön ja moukarinheiton maantiellä. Urheiluvälineitä säilytettiin Ali- ja Yli-Paavolan latojen välissä.

Härkätien varressa Kuittilan kylän Eskolankulmalla asuivat Niemisen veljekset leskiäitinsä Miinan kanssa. Heidän murheellinen kohtalonsa tuo sodan julmuuden koskettavasti esille. Kaikki neljä Niilo, Arvi, Olavi ja Viljo Nieminen kaatuivat talvi- ja jatkosodassa. Miina-äidin surut eivät loppuneet edes siihen, vaan kotitalokin tuhoutui tulipalossa muutama vuosi sotien jälkeen. Veljeksille pystytettiin muistokivi Härkätien varteen Eskolankulmalle. Iloisempiakin muistoja on jäänyt Niemisen veljeksistä. Maanviljelysseura järjesti ennen sotia huveja, joissa oli ohjelmassa kerran kirveenvarren veistokilpailu. Yksi veljeksistä sai omansa ensimmäisenä valmiiksi ja huusi: ”Valmis, Niilo Nieminen!” Näin syntyi lentävä lause kylälle.

Lietsan kylä on valtakunnallisesti arvokas kulttuuriympäristökohde ja sen läpi kulkee Hämeen Härkätien museotieksi valittu osuus. Kylän eri-ikäisistä taloista vanhimmat 1700–1800-luvun rakennukset ovat mäellä, jota ympäröivät pienet peltolaikut. Kylätien varrella on rauduskoivuja ja suuri vaahtera sekä muutamia vanhoja aittoja.

Kylän alueella on Palsankallion rajakivi, joka on aikanaan ollut seitsemän pitäjän rajapaikka ja se on mainittu jo vuoden 1539 maakirjassa. Loppi, Tammela, Urjala, Sääksmäki, Kalvola, Hattula, Vanaja ja Vanajan alainen Rengon kappeli ovat ulottuneet säteittäin kivelle. Siirtolohkareen päälle on hakattu ympyrä, sen keskustaan kuoppa ja keskustasta lähtevät seitsemän rajalinjaa. Ympyrän lounaispuolella on merkki ”81”. Ne eivät erotu kovin hyvin sammaloituneen kiven pinnasta. Lohkaretta ympäröi neljä viisarikiviröykkiötä osoittamassa rajojen suuntaa.

Opastaulun mukaan rajakivi liittyi nimenomaan Hämeen Härkätiehen: sille rajoittuneet pitäjät vastasivat tien kunnossapidosta ja oli yksinkertaisinta sopia tien kulkuoikeuksista yhteisellä rajapaikalla. Ilvesreitti kulkee rajakiven vierestä ja Härkätien toisella puolella on pieni pysäköintialue ja sen laidalla toinen opastaulu, jossa kerrotaan seudun kohteista. Palsa -nimen lähtökohdaksi on arveltu venäjän sanaa polosá, (maa)kaistale; suikale; sarka; vako, mutta sana on tarkoittanut Hämeessä myös kärryn tai rukin pyörän kehän osaa.

Museotieltä lähtee etelään Jauhopolku eli Rauniotie, joka on itse asiassa vanhaa Härkätietä. Se ei ole enää ajettavissa autolla, mutta sitä pitkin voi muuten palata takaisin museotielle. Molemmissa päissä on pieni pysäköintipaikka ja infotaulut. Oletetaan, että kiertotie on syntynyt mäkisen ja kallioisen maaston vuoksi. Härkätie oli monin paikoin haastava tie varsinkin ensimmäisille automobiileille, ja sanottiinkin, että mäkisellä ja mutkaisella tiellä takavalot näkyivät etupäässä.

Muurila on Rengon kirkonkylä ja se on ollut yksi Hämeen Härkätien merkittävimmistä kylistä. Kirkonkylän keskellä Renkajoen varrella on Rengon keskiaikainen Pyhän Jaakon kirkko. Apostoli Jaakob vanhemman nimikkokirkkona kirkko oli yksi Hämeen Härkätien pyhiinvaelluskohteista ja siellä pidettyihin Jaakonjuhliin saapui pyhiinvaeltajia Keski-Euroopasta asti. Se on ollut merkittävä kohde, mistä kertoo tieto saksalaisesta pyhiinvaeltajasta, joka saapui kirkolle vuonna 1505.

Kirkko on muiden Hämeen harmaakivikirkkojen tavoin rakennettu 1400-luvun lopulla. Sen erikoisuutena Suomen keskiaikaisten kirkkojen joukossa on harvinainen kahdeksankulmainen pohjamuoto. Kirkossa on esineistöä 1700- ja 1800-luvuilta, kuten alttaritekstiilejä ja kynttilänjalkoja. Kattokruunut ovat 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Kirkon tornin kello on vuodelta 1800 ja uudempi vuodelta 1981. Vanhin kello, joka on todennäköisesti vuodelta 1511, on Härkätien museossa.

Renkajoen varren kulttuuriympäristö on osa maakunnallisesti merkittävää kulttuurimaisemaa, joka alkaa kirkonkylästä laajana Renkajokea ja vanhaa maantietä myötäilevänä viljelymaisemana. Maisemaa leimaavat joen lisäksi pienet järvet, joiden rannoille talot on sijoitettu.

Maanmittari Westermarckin vuonna 1748 laatimassa kartassa kylään on merkitty Pietilöiden kaksi tilaa, Mattilan, Paavolan, Laurilan, Uotilan (Otila) ja Anttilan tilat. Isojaon vuoksi Ruotsin kruunun maanmittarit liikkuivat laajasti Suomessa. Kruunun määräyksestä talojen oli luovuttava sarkajaosta, jossa kapeat sarkapellot olivat vieri vieressä niin, että samalla peltoalueella oli vuorotellen kylän eri talojen viljelemiä sarkoja. Isojako merkitsi peltojen ja yhteismetsien jakamista isompiin kokonaisuuksiin kylän talojen omistukseen.

Rakennukset olivat alun perin tiiviinä ryhmänä Kirkkojärven kaakkoispäässä ja muodostivat ryhmäkylän kylänraittien halkoessa tonttimaita. Pihat olivat 1700-luvun loppupuolelle saakka umpipihoja, joissa asuinrakennukset ja talousrakennukset ympäröivät piha-alueen neljältä sivulta.

Renko-Seura ry:n ylläpitämä ja Rengon Talonpoikaissäätiön omistama Härkätien museo on Pyhän Jaakon kirkon vieressä. Museorakennus on Rengon manttaalikunnan entinen lainajyvämakasiini ja se on rakennettu 1800-luvun puolivälissä. Härkätien museoon on talletettu talonpoikaisesineitä ja Hämeen Härkätiehen liittyvää esineistöä sekä Pyhän Jaakon kirkon historiaan liittyvää esineistöä.

Monet lainajyvämakasiinit on muutettu myöhemmin paikallismuseoiksi, koska ne ovat sijainneet keskellä pitäjää kirkonkylässä ja usein kirkon vieressä. Lainajyvämakasiinit perustettiin pitäjien yhteisillä sopimuksilla varastoiksi, joihin koottiin viljaa katovuosien varalle. Vuoden 1756 Ruotsin kruunun valtiopäiväpäätöksellä määrättiin lainamakasiini perustettavaksi koko valtakuntaan eli myös Suomeen. Pitäjänmakasiinien tarve kasvoi varsinkin 1800-luvun alussa huonoina satovuosina.

Hämeen Härkätien linjaukset ovat muuttuneet muutamaan kertaan nimenomaan Muurilan kohdalla. Härkätietä kulkivat pyhiinvaeltajien lisäksi veronkerääjät, sotilaat ja virkamiehet, mutta tietenkin myös talonpojat, jotka matkasivat Hämeenlinnan tai Turun markkinoille myymään tuotteitaan. Oli monenlaisia kulkijoita, jotka toivat uutisia kauempaakin renkolaisten ihmeteltäväksi.

Rengossa Hämeen Härkätien perinteinen linjaus on säilynyt hyvin ja Nummenkylään kulkee Lietsasta Härkätien yhdentoista kilometrin pituinen tiehallinnon museotie.

Nummenkylän varhaisemmasta historiasta kertoo7 kylästä löytynyt rautainen keihäänkärki, joka lahjoitettiin Hämeenlinnan museon kokoelmiin vuonna 1943. Keihäänkärki on tyypillinen viikinki- ja ristiretkiajan (noin 800-1200 jaa.) esine, joita on löydetty eri puolilta Suomea yli kaksisataa kappaletta.

Härkätien varrella Nummenkylän ja Lietsan välillä on Leppälahden tila, joka on ollut Ojoisten kartanon torppa 1920-luvulle saakka. Koivukujan päässä olevaa rakennusryhmää ympäröi seudulle ominainen kulttuurimaisema. Leppälahden kohdalta erkanee Härkätiestä toinen vanha tielinja, ns. Jauhopolku, jonka varrella sijaitseva Pitkäjärven tila on entinen Hämeenlinnan kaupungin torppa.

Nummenkylää voi pitää hyvänä esimerkkinä tämän päivän hämäläisestä kylästä. Koulua ja kauppoja ei enää ole, mutta kylän asukkaiden aktiivisuus on tuonut kylälle uudenlaista tekemistä ja vapaa-ajan vieton mahdollisuuksia.

Nummen koulu perustettiin vuonna 1905. Parhaimmillaan koulussa oli yli sata oppilasta, mutta se lakkautettiin vuonna 2014. Kyläyhdistys Nummenkylä ry sai koulun hallintaansa Hämeenlinnan kaupungin kanssa tehdyllä vuokrasopimuksella ja koulu toimii nyt kylätalona. Monet talkoot on pidetty koulun rakennusten kunnostamisessa sekä lukuisten tapahtumien järjestämisessä. Kesäkuukausina pidetään koululla kahvilaa ja työllistetään näin kylän nuoria. Koulua myös vuokrataan erilaisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin.

Kylän vuosittaisia, säännöllisesti toistuvia tapahtumia ovat Nummen syyskisat, Sotkalinnan lenkki, Härkätien loppiaistulet, laskiaistapahtuma, kirpputorit, markkinatanssit Sotkalinnan lavalla, Renko-viikon tapahtumat kylällä, kuntoviikko. koulun pihan siivoustalkoot ja Nummen koulun vuosittaiset tapahtumat. Lisäksi on järjestetty soppalauantaita, kissa-, koira- ja kaninäyttelyitä, askartelutapahtumia, jumppahetkiä, diskoja kylän nuorille, juhannusjuhlia, konsertteja, joulumyyjäisiä ja tapanintansseja.

Nummenkylän erikoisuus on Sotkalinnan tanssilava. Lava valmistui vuonna 1965 hyvään aikaan, kun suuret ikäluokat olivat nuoria aikuisia ja kaipasivat ohjelmaa viikonloppuihinsa. Pieniä tanssilavoja löytyi kyllä, mutta Rengossa päätettiin rakentaa suurlava. Niin kuin monella muullakin paikkakunnalla tanssilavan rakensi paikallinen urheiluseura eli tässä tapauksessa Länsi-Rengon Esa. Sotkalinnan lava valmistui talkoovoimin ja lahjoituksin keväällä 1965. Tanssit houkuttelivat paikalle tuhatpäiset yleisöt ja isot tähdet saapuivat keikalle jopa helikopterilla, kuten aikansa tunnetuimmat laulajat Irwin Goodman ja Eino Grön. Parhaina aikoina esiintymislavoja oli kolme, käytössä oli vanha työväenyhdistyksen lava, nuorille pop-lava nurmikolla ja varsinainen iso lava. Menestys jatkui kymmenen vuotta, sitten suosio hiipui vähitellen.

Sotkalinnan lavaa on kutsuttu renkolaisten Finlandia-taloksi, sillä se muistuttaa ulkomuodoltaan kuusi vuotta myöhemmin rakennettua Alvar Aallon Finlandia-taloa. Siihen kuului myös putka, jossa oli miesten ja naisten puoli erikseen. Vuonna 1994 perustettiin Sotkalinna-säätiö ylläpitämään tanssipaikkaa, jossa nyt järjestetään monenlaisia tapahtumia ja tilaisuuksia, harvemmin tansseja.

Hämeen Härkätien varrella sijaitsee Saaren kartanon entisen torpan, Kivilammin hirsirakennusten muodostama umpipiha. Rakennukset ovat säilyneet harvinaisen hyvin alkuperäisessä asussaan ja antavat hyvän kuvan 1800-luvun torpparin elämänpiiristä.

Ensimmäinen merkintä Kivilammista löytyy armeijan papereista vuodelta 1523 ja itse torpasta vuodelta 1795, jolloin vanhin osa asuinrakennuksesta on ilmeisesti valmistunut. Samalta ajalta on maininta kievarin pidosta ja viinanpoltto-oikeudesta.

Torpalla yöpyivät myös vanginvartijat vankeineen matkallaan Turun Kakolasta Hämeenlinnaan. Kerrotaan, että mukana kulkenut vanki oli suljettu Härkätien toisella puolella olevaan aittaan, jonka lattian yhdessä kulmassa on reikä tarpeiden tekoa varten. Ovessa näkyvät jäljet jykevistä lukoista.

Härkätien varrella tarvittiin siis levähdyspaikkoja sekä ihmisille että heitä kuskanneille hevosille. Kivilammin kohdalla sijaitsevalle lähteelle oli hyvä pysähtyä talvellakin, koska lähteen vesi oli lämpimämpää kuin avannon vesi ja se sopi hevosille paremmin.

Torpan kasvillisuus on hyvä esimerkki kasvilajien leviämisestä kulkijoiden mukana. Ihmisten ja eläinten mukana on kulkeutunut torpan pihamaalle harvinaisempien kasvien siemeniä samalla tavalla kuin monille muillekin Härkätien pysähdyspaikoille. Kivilammen erikoisuuksia ovat muun muassa punaluumu ja rohtoraunio.

Kivilammin torppa on yksityiskäytössä.

Letku on kylä Tammelan kunnassa Kanta-Hämeen maakunnassa. Luonnonympäristöltään Letku liittyy erämaiseen Tammelan järviylänköön. Kylän maisema on tyypillistä hämäläistä maatalouden muokkaamaa maisemaa, pellot ovat Härkätien tuntumassa ja metsät kauempana.

Maanviljelys on kylän perinteinen elinkeino, vaikka ajat ovat muuttuneet siitä, kun lähes jokainen asukas sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Nyt käydään töissä kunnan keskustassa ja lähikaupungeissa. Yrityksiä Letkulla on kolmisenkymmentä ja maatiloja noin kaksikymmentä, joista valtaosa on viljatiloja, mutta kylältä löytyy myös maito-, sika- ja lammastiloja. Kylässä toimii kylätoimikunta, maamiesseura, vanhempainyhdistys, kalastus- ja metsästysseura. Kylässä on 380 vakituista asukasta ja lähes 300 vapaa-ajanasuntoa. Kylän palveluita ovat kauppa, asiamiesposti ja vuonna 1903 perustettu koulu.

Letkulla oli ensimmäinen kauppa 1910-luvulla Kunnaksen tilan päätyyn rakennetussa tilassa. Lehtorannan kauppa aloitti teuraseläinten myynnillä, muuttui sitten 1930-luvulla sekatavarakaupaksi. Kolmantena tuli osuusliike Tammen kauppa, joka lopetettiin vuonna 1980 kannattamattomana. Näiden rinnalla toimi vielä työväenliikkeen oma Tammelan Osuuskauppa, joka sai ensimmäisen oman rakennuksensa vuonna 1952.

Hämeenkulmaksi muuttunut Tammelan Osuuskauppa sai vuonna 1979 myymälänhoitajakseen letkulaisen Tuulan. Myymälä päätettiin kuitenkin kuusi vuotta myöhemmin lopettaa kuten muutkin pienet kaupat, ja Letkun kiinteistöt tulivat myyntiin. Tuula teki miehensä Pekan kanssa tarjouksen, joka hyväksyttiin, he remontoivat tilat ja hankkivat varaston. Niin oli Letkun Puoti perustettu.

Puodista tuli kyläläisille ja mökkiläisille kokoontumispaikka ja sen pihapiirissä järjestettiin myös erilaisia tapahtumia. Sitten Tuula ja Pekka siirtyivät eläkkeelle. Monen miettimisen jälkeen perustettiin vuonna 2012 osuuskunta, joka sittemmin lakkautettiin ja nyt Letkun Puoti toimii jälleen yksityisen kauppiaan voimin. Kaupassa on myös pieni kahvila ja polttoainejakelu.

Kaupan historiaan kuuluu myös erityinen tapaus keväältä 2008. Letkun Puoti vuokrattiin silloin muutamaksi päiväksi Panu Heikkilän novellielokuvan Luola filmauksia varten. Puodin seinustalle oli kiinnitetty iso kyltti, jossa luki Saarikosken Kauppa. Asiasta tietämättömiä kaupassa poikkeavia tämä herätti kysymyksiä omistajanvaihdoksesta.

Kylätalo Letkun Pirtti on ahkerasti käytössä. Siellä järjestetään toimintaa lapsille, nuorille, taiteen ja liikunnan harrastajille, pidetään kokouksia, juhlia ja erilaisia tapahtumia. Kyläläisten monipuolinen ja aktiivinen toiminta on myös palkittu: vuonna 2005 ja 2012 Letku valittiin Kanta-Hämeen vuoden kyläksi. Letkulla toimii kesäisin myös Härkätien Teatteri, jonka näytelmät kertovat Härkätien ja oman kylän historiasta.

Liesjärveltä on löydetty asutuksen merkkejä jo kivikaudelta, mutta ensimmäinen maininta kylästä on vuodelta 1548. Kruunu otti seudun metsämaita haltuunsa 1700-luvun loppupuolella isojaon yhteydessä, kun niin sanottuja liikamaita erotettiin tiloista. Tavoitteena oli saada uudistilallisille raivattavaksi ja viljeltäväksi uusia alueita. Myös Korteniemen tila on syntynyt näin vuonna 1792.

Moreeniperäinen alue on karua ja alue pysyi pitkään harvaan asuttuna. Vanhat elinkeinot ja tavat, kasken, tervan ja syden eli puuhiilen poltto sekä savupirteissä asuminen jatkuivat seudun ylänköalueella kauemmin kuin ympäröivillä alueilla.

Liesjärvellä on uitettu tukkeja ja järvestä on nostettu rautamalmia Högforsin rautaruukki Karkkilaan. Kylässä on toiminut pilketehdas, mylly ja sähkölaitos. Kylän palveluista edelleen monet perustuvat ympäröivän luonnon ja metsien tarjoamiin mahdollisuuksiin. Entinen metsäkoulu on nykyisin Eräkeskus Metsäkouluntie ja monessa mielessä erikoisuutena metsän keskeltä löytyy myös Keppana Kellari.

Liesjärven kansallispuisto

Liesjärven kansallispuiston alue on lähes kokonaan tuuheiden metsien ja metsäisten pienten soiden peitossa. Metsistä lähes puolet on tuoreita kuusimetsiä. Puolukka- ja mustikkakankaat ovat alueelle luonteenomaisia. Kansallispuistosta löytyy myös korpia, harjuja, rantoja ja kaunista järvimaisemaa. Rantaviivaa puiston alueella on liki 50 kilometriä. Kansallispuiston tunnetuin luonnonnähtävyys on matala, hiekkarantainen Kyynäränharju, joka erottaa kaksi järveä.

Metsien ikä vaihtelee suuresti. Suuri osa alueesta oli metsätalouskäytössä kansallispuiston perustamiseen asti, joten nuoria ja keski-ikäisiä metsiä on paljon. Osa metsistä on kuitenkin toista sataa vuotta vanhoja. Alueen luonnontilaisimpia aarniometsiä Ahonnokkaa ja Isosaarta on suojeltu säästömetsinä jo 1920-luvulta lähtien. Arvokkaita luontokohteita ovat myös pienet keidassuot, joilla elää uhanalaisia hyönteisiä ja pesii kalasääksi.

Liesjärven kansallispuiston linnusto on tyypillistä havumetsien lajistoa. Lahoavien puiden runsaus näkyy kolopesijöiden runsautena. Palokärjen ja käpytikan lisäksi puistossa pesivät pohjantikka, harmaapäätikka ja pikkutikka. Peippo, pajulintu, harmaasieppo, punarinta ja punakylkirastas ovat kansallispuiston yleisimmät linnut. Haukkoja alueella pesii peräti kuusi lajia. Järvenselkien valtiaana huutelee kuikka ja suojaisissa lahdissa pesivät härkälintu ja laulujoutsen.

Kansallispuistossa asuu myös liito-orava rantojen isoissa kolohaavoissa. Arkaa eläintä harva näkee, mutta aina voi tarkkailla, löytyykö keltaisia papanoita haavan juurella ja hampaanjälkiä haavanlehdessä.

Korteniemen perinnetila

Vanhimmat tiedot kansallispuiston metsien käytöstä ovat 1700-luvun lopulta, jolloin kaskitalous ja tervanpoltto olivat vielä tärkeitä tulonlähteitä alueella. Kasken- ja tervanpoltto ja niistä levinneet kulot olivat kuitenkin tuhoisia metsille, ja jo sen ajan talousasiantuntijat kauhistelivat metsien tilaa niin Tammelassa kuin Etelä-Suomessa yleensä. Kaskenpoltosta alkoi Suomessa varsinainen viljanviljely. Puut kaadettiin ja poltettiin, näin saatiin puiden ravinteet tuhkana maaperään eikä tarvittu viljan viljelemiseen lannoitteita.

Tervanpoltto oli myös merkittävä puun käyttötapa. Sitä varten tarvittiin tervahauta, jonka pohja tiivistettiin turpeella ja savella. Sitten ladottiin tervaspuut kerroksittain ympyräksi ja keskellä jätettiin aukko. Hauta peitettiin huonommalla puulla, sammalilla ja mullalla. Hauta sytytettiin ja tervaspuista irtoava terva valui aukkoon ja siitä putkea pitkin tynnyriin. Ison haudan polttaminen kesti viikon. Terva oli merkittävä vientituote 1600- ja 1700-luvuilla, kun laivanrakennus vilkastui Euroopassa.

Sahateollisuuden vapautuminen 1800-luvun alussa nosti puun arvoa ja puun tuhlaavaa käyttöä rajoitettiin lainsäädännöllä. Metsähallitus perustettiin huolehtimaan valtionmetsistä. Siitä huolimatta Liesjärven alueella kaskea ja tervaa poltettiin vielä pitkään rajoitusten

Portaan kylä on syntynyt Hämeen Härkätien varrelle jo varhaiskeskiajalla ja siitä kehittyi alueen keskus. Loimon eli Portaan hallintopitäjään vuosina 1563-1578 kuuluivat nykyiset Tammela, Forssa, Jokioinen, Humppila, Ypäjä ja Somero sekä osa Nummi-Pusulan kylistä. Perimätiedon mukaan kylässä on ollut Tammelan ensimmäinen kirkko, jonka paikkaa ei tarkkaan tunneta, mutta vihjeen antaa Portaan Nahkurinverstaan viereinen alue, jonka nimi on Kappelinpelto. Hämeen Härkätie on säilyttänyt perinteisen linjauksensa parhaiten Somerolta Portaan kylään johtavalla osuudella. Kylän nimen taustalla on Turpoonjoen ylittämiseksi rakennettu Härkätien silta eli porras, joka tarkoittaa kapulasiltaa tai pitkospuita. Sillan tuntumassa ovat alun perin sijainneet kylän vanhat kantatalot. Portaassa oli nimismiehen talo ja kestikievari jo 1500-luvulla. Viimeisin kestikievari toimi Talosella vuoteen 1936 saakka. Portaan kylä paloi toukokuussa 1822. Vain kaksi aittaa jäi harjun syrjään, joista toinen on siellä vieläkin.

Tarinan mukaan ”sää oli lämmin, kuiva ja tuulinen. Karja oli laitumella ja kevätkylvöt tehty. Suurin osa kyläläisistä oli ulkotöissä, toiset kauempana, toiset lähempänä. Keskipäivällä ne harvat kyläläiset, jotka olivat kotosalla, huomaavat tulen olevan irti Luukkolan talon asuinrakennuksen katolla. Tuli leviää katolta katolle, rakennuksesta rakennukseen, kunnes koko Portaan kyläryhmä oli yhtä tulimerta.” Sanotaan, että palamatta jääneiden aittojen lähellä oleva mökki myös säilyi palossa. Joen idänpuoleinen mäkikylä säästyi. Kylän raitilla on useita heti palon jälkeen rakennettuja taloja ja rakennuksia.

Kulttuurihistoriallisesti merkittävin on Syrjälän umpipiha, joka on Hämeen parhaiten säilyneitä. Sen hirsinen päärakennus ja ulkorakennukset muodostavat neliömäisen umpipihan, johon johtaa kaksi porttia. Toisen perinteisen kokonaisuuden muodostavat Härkätien ja Pusulantien risteyksessä olevat Talosen rakennukset. Historiallisesti merkittäviä paikkoja ovat myös venäläisten rakennuttamat ensimmäisen maailmansodan aikaiset juoksuhaudat harjun rinteillä. Niitä ei kuitenkaan koskaan tarvittu. Portaan nahkurinverstas on maamme ainoa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun nahkateollisuutta esittelevä museo, joka sijaitsee alkuperäisellä paikallaan. Portaan nahkurinverstas on yli 500 neliöllään entisajan keskisuuri teollisuusrakennus. Rakennuksen lisäksi verstaalla on säilynyt entisajan nahkateollisuuteen liittyvää esineistöä ja aineistoa. Nahan valmistuksessa käytetyt koneet ja laitteet ovat entisillä paikoillaan, samoin kuin suutarien ja satulaseppien työkalut. Museossa voi tutustua koko prosessiin raakavuotien käsittelystä valmiiden nahkatuotteiden valmistukseen ja myyntiin saakka. Nahkurinverstaalla on myös ravintola-kahvila, kokous- ja juhlatilat sekä majoitustiloja.

Porras on perinteisesti viehättänyt taiteilijoita. Tunnetuin kylää kuvaavista maalauksista yksi on Suomen eturivin taiteilijoihin kuuluvat Albert Edelfeltin Veräjällä (1889). Portaalaisia taiteilijoita edustavat siellä opettajana toiminut Urho Salomaa (1902–1965) ja Salomaan oppilas, Portaasta kotoisin ollut Pentti Hammarberg (1930-1991) sekä tekstiilitaiteilija Pirkko Hammarberg (1932-2018). Portaan kyläkeskuksesta löytyy myös kuvataiteilija Eero Leppäsen ateljee ja koti.

Saaren kartano sijaitsee Pyhäjärven ja Kuivajärven väliin jäävällä saarella, jonka läpi kulkee Tammelan kirkonkylästä Hämeen Härkätielle johtava tie, yhdystie 2823. Saarensalmen yli johtaa kannen yläpuolisilla tukikaarilla varustettu teräsbetoninen kaarisilta vuodelta 1923.

Saaren kartano muodostettiin vuonna 1599 yhdistämällä useita Saaren kylän tiloja. Kartanoon liitettiin muitakin tiloja, ja laajimmillaan kartano oli vuonna 1918 ennen torpparilain voimaantuloa, jolloin maata oli noin 3 500 hehtaaria. Tuolloin kartanossa oli 24 torppaa.

Kaksikerroksinen päärakennus on valmistunut vuonna 1820 ja edustaa pylväineen tyypillistä kustavilaista kartanoarkkitehtuuria. Ympäröivä puisto, joka ulottuu Kuivajärven rantaan, on rakennettu 1920- ja 1940-luvuilla tehtyjen suunnitelmien mukaan. Kartanon alueella on kolmisenkymmentä rakennusta, vanhimmat 1700-luvulta.

Saaren kartanon maisemia ovat ikuistaneet maalauksissaan Suomen tunnetuimpiin taiteilijoihin kuuluvat Magnus von Wright ja Albert Edelfelt. Tunnettu on etenkin Edelfeltin vuosina läheisellä harjulla maalaama Kaukolanharju auringonlaskun aikaan (1889–1890). Harjulla olevasta näkötornista näkyy hyvin maalauksen maisema ja siellä on Albert Edelfeltin muistokivi.

Saaren kansanpuisto

Saaren kansanpuisto on perustettu Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen toimesta vuonna 1932 Saaren kartanolta vuokratulle maa-alueelle yleiseksi virkistys- ja vapaa-ajan viettopaikaksi. Kansanpuisto sijaitsee Tammelan ylängöllä maisemallisesti ja geologisesti kiinnostavalla Kaukolanharjun harjujaksolla.

Puistossa sijaitsee Lounais-Hämeen Pirtti, talonpoikaisesineistöllä sisustettu kotiseututalo, joka toimii pääosin tilausravintolana. Pirtti on rakennettu talkootyönä vuosina 1946-1948. Vuonna 1933 rakennettiin Suujärveen viettävään rinteeseen ulkoilmateatteri.

Kansanpuiston kokonaispinta-ala on 48 hehtaaria ja sen omistavat Tammelan kunta ja Forssan kaupunki. Saaren kansanpuistossa on Suujärven kirkasvetinen uimala ja Kuivajärven hiekkarannat sekä kaksi noin 3 km:n merkittyä luontopolkua, joista Raanpään harjun polun varrella on laavu Kuivajärven rannalla ja tulentekopaikka. Liikuntarajoitteisille on 600 m pitkä luontopolku.

Opettaja Sulo Tannisen kokoama kylämuseo on Saaren kansanpuistossa. Museon esineistö on koottu Liesjärven kylältä ja se koostuu pääasiassa maa-, metsä-, karja- ja kotitalouteen liittyvistä esineistä 1800-luvulta.

Torron kylällä on vuoden 1571 hopeaveroluettelon mukaan ollut viisi kantatilaa: Kuru, Mäntylä, Pomppu, Marttila ja Mänki. Tilat olivat suunnilleen samankokoiset, jokaisella oli hevonen, mutta härkiä oli Marttilassa kolme, Mäntylässä kaksi, Kurulla yksi eikä Pompulla yhtään. Hevoset saivat heinät ja härille tarjoiltiin olkia. Muu karja sai tyytyä lehtikerppoihin, joita latvottiin lehtipuista, varsinkin koivuista, sidottiin nipuiksi ja kuivatettiin ulkona talvirehuksi. Nikulan tila erotettiin Pompusta 1620-luvulla.

Merkittävä vaihe talojen osalta oli isojako, joka alkoi 1700-luvulla, mutta eteni monissa osissa maata hyvin hitaasti. Ruotsin kruunu antoi määräyksen, että talojen vierivieressä olleet kapeat peltokaistaleet oli yhdistettävä ja joka talolle annettava sen veroluvun mukainen määrä yhtenäistä peltoa. Samoin määrättiin kylien yhteismetsät jaettaviksi talojen kesken.

Torrolla talot olivat ajan tavan mukaan tiiviinä ryhmänä kyläraitin varrella, pellot ja niityt ulkopuolella. Isojaon pöytäkirjasta voidaan lukea, että Torrolla oli paljon vasta raivattua peltomaata. Varsinainen suurhanke olisi toteutuessaan ollut Kustaa III:n sodasta palanneen eversti Hastfehrin ajatus Torronsuon kuivaamisesta peltomaaksi. Ojia jo kaivettiin, mutta se osoittautui toivottomaksi urakaksi suon syvyyden vuoksi.

Torrolle rakennettiin 1800-luvun alussa oma rukoushuone eli kyläkirkko tai kappeli niin kuin torrolaiset sitä kutsuvat sekä hautausmaa, jotka vihittiin käyttöön toukokuussa 1801. Vähän myöhemmin kyläkirkolle rakennettiin kellotapuli ja se uusittiin kokonaan vuonna 1892. Torron nykyinen hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1891 ja sen yhteyteen rakennettiin pääosin talkoovoimin uusi kappeli, joka valmistui vuonna 1969.

Torron oman koulun opetus aloitettiin vuonna 1894. Koulua varten oli luovutettu kyläkirkon tontti ja rakennusaineet. Koulurakennusten lisäksi tontille jäi vain kellotapuli, josta soitettiin vielä 2000-luvulla sanoma- ja pyhäaaton kelloja vapusta pyhäinmiesten päivään. Nykyisin kellonsoitto toimii mobiilisovelluksella. Koulunkäynti puolestaan päättyi keväällä 1970.

Torron kylä on valtakunnallisesti merkittävä kulttuurihistoriallinen ympäristö. Kylän läpi kulkee rinnetie, jolta avautuu näköala Torrojoen rantaviljelmille ja jonka varrella on säilynyt vanhoja rakennuksia. Mänkin ja Marttilan päärakennukset ovat vuosisadan vaihteen tienoilta, kylänraitin varrella näkyy myös kivinavetta ja vanha luhti. Nikulan jugend-vaikutteinen päärakennus on vuodelta 1921 ja vanha päärakennus on vuodelta 1890. Ali-Rekolan päärakennus on 1800-luvulta.